Marraskuussa 2025 eräs ystäväni kysyi minulta, olisinko halukas ajamaan avustuslähetyksen Wienistä Radautiin, Romanian ja Ukrainan rajalle. Koska minulla on jonkin verran siteitä Romaniaan, mutta en ole ollut siellä yli 20 vuoteen, suostuin heti. Sitä paitsi olen eläkkeellä, ja on mukavaa voida tehdä jotain hyödyllistä. Annoin asian olla, enkä ajatellut sitä sen enempää, kunnes eräänä päivänä sain puhelun HILFE und HOFFNUNG (“Apu ja toivo”) -yhdistykseltä, jossa kysyttiin, voisinko toimia toisena kuljettajana kahden päivän kuluttua. Lupauksestani tietoisena ja kumppanini moitteista välittämättä, joka sanoi, että on holtitonta kuljettaa tuntemattomia tavaroita kahden rajan yli ihmisille, joita en ollut koskaan tavannut – mutta minä suostuin heti!
Uteliaana seisoin sovittuna päivänä valmiina ajamaan tarvikkeet Romanian ja Ukrainan rajalle sympaattisen suomalaisen Juhan kanssa. Koska tällä reitillä ei ole pitkiä osuuksia moottoritietä, mikä tarkoittaa, että usein keskinopeus on vain 60 km/h, se on huomattava matka. Juhan hiljainen luonne ja minun taipumukseni puheliaisuuteen täydensivät toisiaan hyvin, ja päätin tarjota palveluksiani HILFE und HOFFNUNG -yhdistykselle jatkomatkoja varten tarvittaessa.
Olen nyt suorittanut toisen kuljetuksen ja kerännyt joitakin vaikutelmia Romaniasta. Paljon on muuttunut 1990-luvulta lähtien. Kun ylitin Unkarin ja Romanian välisen rajan ensimmäistä kertaa silloin, minulla oli vaikutelma, että astuin melko ränsistyneeseen maahan. Rikkoutuneet tiet, kerjäläiset, rapistuvat teollisuusrakennukset, vaurioituneet kaukolämpöputket kaupungeissa, niistä nouseva höyry ja rapistuneet kerrostalot olivat ensivaikutelmani. Selvä tyytymättömyyden ja aggression tunne oli kaikkialla. Kaikki tämä on sittemmin parantunut, vaikka paljon on tietysti vielä tehtävää, ja romanialaistenkin on täytynyt oppia, ettei kaikki kimalteleva ole kultaa, edes uudessa järjestelmässä. Nyt, toisella matkallani, ajoin kauniin lumipeitteisen maiseman läpi, kauniisti veistettyjen puuporttien ja ihanan hiihtokeskuksen ohi Radautiin toimittamaan lahjoitetut tavarat.
Tarinat, joita kuulin Stephanilta ja Nadjalta, jotka vastaanottivat tavarat Radautissa, olivat kuitenkin melko masentavia. Puhuttiin ilmahälytyksistä, sotahaudoista, sähkö-katkoksista ja rakettien tuhoamasta infrastruktuurista. Emme saa unohtaa, että viottuneet lämmitysjärjestelmät ovat talvella todella hengenvaarallisia vanhuksille, sairaille ja lapsille. Romaniassa näin omin silmin vuonna 1995 jopa osittain toimivan kaukolämpöverkon seuraukset.
Joka tapauksessa kuulin asioista, jotka tunsin vain vanhempieni epämääräisistä tarinoista, asioista, joiden olin nuorena toivonut, ettei niitä tapahdu enää koskaan Euroopassa. Surullisen lyhyen keskustelun jälkeen oli aika lähteä kotiin. Jo silloin näin merkkejä siitä, että romanialaisilla on nyt todellakin paremmin kuin 30 vuotta sitten. Jouduin pieneen liikenneruuhkaan, jonka aiheuttivat vanhemmat, jotka ajoivat lapsiaan kouluun. Vuonna 1995 et luultavasti olisi nähnyt mitään vastaavaa missään päin maata, paitsi ehkä kalliin yksityiskoulun edessä Bukarestissa.
Kaiken kaikkiaan ne kaksi kuljetusta, jotka pystyin suorittamaan HILFE und HOFFNUNG -yhdistykselle, olivat apu Ukrainalle, minulle mukava muistutus menneistä ajoista ja ainakin minulle vahvistus siitä, että Romanian huono maine kotimaassani Itävallassa on suurelta osin ansaitsematon.
Georg